Tämä postaus alkaa vähän oudosti, sillä olen alunperin kirjoittanut tämän tammikuun lopussa. Postauksen julkaisua olen kuitenkin lykännyt johtuen lähinnä sen arkuudesta, mutta nyt koen olevani tarpeeksi vahva puhumaan tästä ääneen. Kysyin ystäviltäni ja perheeltä, kannattaisko mun julkaista tätä ja vastaukset vaihtelivat paljolti. Osa tsemppasi ja kertoi kuinka rohkea olen, kun annan asialle kasvot, toiset taas pelkäsivät negatiivista palautettta ja miten se vaikuttaisi muhun. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että mitä enemmän asioista puhutaan sitä vähemmän ne pysyvät tabuina, joten on aika nostaa kissa pöydälle niin sanotusti. Lisäksi olen vuosien saatossa jo hieman karaistunut sen suhteen mitä musta puhutaan, oli kyseessä tutut tai tuntemattomat ihmiset.
Tässä vaiheessa vuotta on yleensä tapana ottaa katsaus menneeseen ja miettiä, mitä kulunut vuosi oikein pitikään sisällään. 2016 oli minulle suuri muutoksen vuosi. Se piti sisällään paljon hyviä asioita, mutta myös monia huonoja. Olen kai perusluonteeltani niin optimistinen, että löydän helposti hopeareunuksen niistä kurjimmistakin asioista ja olen usein ystäväporukassani se, joka jaksaa tsempata muita. Kuulen usein, kuinka ihaltavan postiivinen elämänasenne mulla on.
En väitä, ettenkö löytäisi itseäni noista, mutta hymymuurin takana on paljon muuta. Huumori on aina ollut mulle keino käsitellä vaikeita asioita ja stressaantuneena saatan nauraa asioille, joille ei oikeasti pitäisi nauraa. Tästä jotain kertoo kai se, että kun ilmoitin syksyllä jääväni kuukauden sairaslomalle vakavan masennuksen takia, hihitin. Viimeiseen asti olen aina yrittänyt pärjätä yksin, omilla voimavaroilla. Ehkä naurulla yritin vielä viestiä, että ei tässä mitään, en oikeastaan keksi mitään hyvää syytä elää, mutta hei, kyllä mä pärjään. No biggie.
En mä oikeasti pärjännyt oman pääni kanssa. Mitään itsetuhoisia mietteitä mulla ei sinänsä ollut, mutta pelottavinta näin jälkikäteen ajateltuna oli totaalinen elämänhalun menetys ja sitä kautta kuolemanpelon katoaminen. Ajatus siitä ei ahdistanut enää ja tuntui jotenkin jopa lohdulliselta, että jos se nyt on tullakseen - niin tulkoon. Eipä tarvitsisi enää kärsiä. Aika sairasta ja mun on jotenkin vaikea päästä omiin ajatuksiini kiinni, tai siihen mitä ne olivat vielä muutama kuukausi sitten, koska niin moni asia on muuttunut. Uskalsin pyytää ja sain apua.
Mun ihana perhe, autuaan tietämättömänä tästä kaikesta, oli ja on suurin tukijani. Upeat ystäväni. Terapia, mikä oli mun mielestä jotenkin häpeällistä myöntää, että olen ammattiavun tarpeessa. Ihan kuin olisi jotenkin noloa yrittää saada elämäänsä kuntoon ja myöntää, että yksin ei pärjää.
Miksi kerron tästä, vaikka kyseessä on henkilökohtainen ja arka aihe? Tiedän, etten ole ainoa, joka on paininut masennuksen kanssa. Masennus ei aina tarkoita surullisia, itsetuhoisia ajatuksia, vaan ilmenee monin eri tavoin. Se voi olla saamattomuutta, jopa yksinkertaisista arkisista asioista kasvaa ylitsepääsemättömän vaikeita. Toivon, että joku voisi saada kokemuksestani jotain, ehkä lämpimän potkaisun perseelle ja uskaltutuisi hakemaan itse apua.
Tai vaikka vain vertaistukea.
Saatoin kävellä tien yli vähät välittämättä siitä tuleeko auto vai ei, ainakin jotain tapahtuisi. Aamuisin en jaksanut nousta töihin ja kun olin töissä, mun teki mieli vain itkeä. Ruokahalu oli mennyt täysin, asuntoni oli niin sotkuinen, että lattiaa tuskin näkyi yhdenkään neliön verran. En vastannut enää puhelimeen, lähimmäisille pistin tekstarin silloin tällöin, jotta he tietäisivät, että olen elossa. Postit kerääntyivät eteiseen ja kun niitä oli tarpeeksi iso kasa, ne päätyivät suoraan roskiin.
Vihasin kaikkea kivaa ja onnellista, muiden ihmisten onnellisuutta. Luin blogeja joissa joogattiin ja syötiin aamupalaksi chiasiemenpuuroa ja mun teki mieli heittää läppäri seinään ja huutaa haistakaa vittu, vitun onnelliset paskat, vaikka oikeasti olin kateellinen ja halusin vain itselleni samaa. Olla taas onnellinen.
Nyt kun ajattelen, on huomattavasti parempi vaihtoehto, että elämäni muuttui tuomalla esiin ongelmani ja puhumalla avoimesti niistä, kuin jäämällä auton alle. Toteutin tammikuussa yhden pitkäiaikaisen haaveeni ja aloitin thainyrkkeilyn, jonka ohella kävin salilla. Urheilu on ollut mulle isoin apu läheisten tuen lisäksi. Olen monesti toitottanut kuinka mieli ja keho ovat yhteydessä ja kun keho voi hyvin, voi myös mieli hyvin. Nyt vain lisää käytännön harjoittelua.
Mitä tulee bloggaamiseen, mulla on palava hinku tehdä tätä taas! Mitään lupauksia tahdin suhteen en tee, mutta eiköhän hommat pian taas jatku vähän aktiivisempana kuin ennen.
- Jannina
